A new phase

Pädämps.

Siinä se nyt on. Vaihto-opiskelu hakemukseni.

Kun on jotain asiaa pohtinut ja miettinyt ja varmistunut ja vakuuttunut siitä, että sitä haluaa, tuntuu hyvältä saada se paperille.

Vaihto-opiskeluhaaveita, -ajatuksia ja -unelmia olen käynyt läpi lukion alusta asti, mutta rahanpuutteessa ja tavoitteista suorittaa lukio kolmessa vuodessa en sitten ikinä lähtenyt. En edes hakenut. Ja se harmittaa.

Kun tammikuun alussa sähöpostiin tuli kv-assistentin ilmoitus vaihto-opiskelun hakuajan alkamisesta, olin kärppänä hänen toimistossaa kyselemässä lisää. Voinko mennä? Saanko mennä? Makstaanko minulle siitä? Oikeasti?

 

Käytin tunteja vertailemalla mahdollisia vaihtokouluja, lueskelin majoitusten järjestämisestä ja käänsin eurot muille valuutoille. Taivaanrannan maalarina tällainen puoli-unelmointi sopii minulle. On ihanaa ottaa selvää asioista, jotka ovat kiinnostavia, mutta saattavat muuttua arkipäiväksi. Eikö vaihtokampuksen opiskelija-asuntolassa todellakaan saa panna omaa olutta? Jännittävää.

Sillä, mihin menen vaihtoon, on jonkin verran merkitystä. Ongelma vain on siinä, etten osaa selittää miksi. Tai oikeastaan selitys on se perinteinen "mutkun mä haluuuuun!", eikä opettajat varmaan hirveästi arvosta sitä. Hakemukseen sai laittaa 5 kohdetta, joista on kiinnostunut, josita vähintään yksi on Euroopassa. Oma listani on Kanada, Kanada, Kanada, Itävalta, Irlanti. Kouluista ei sen enempää, haluan keskittyä siihen yhteen, johon pääsen. Toivon mukaan kuitenkin tuohon ensimmäiseen Kanadaan.

Hakemuksen ja muut paperit palautan tänään, hakuaika loppuu 15.2.2013. Siten odotellaan kuumeisesti maaliskuuta, jolloin tieto sitten jokin kaunis päivä tipahtaa sähköiseen postilaatkkoon. Mietin vain, että miten ihmeessä kestän maaliskuuhun, ilman että oksennan jännityksestä? Maaliskuun jälkeen alkaakin sitten the rumba, kun täytyy järjestellä ensi lukuvuotta. Hankkia majoitus muualta, miettiä raha-asioita ja lentoja. Onko järkevää pakata omat pyyhkeet mukaan, vai ostanko paikan päältä? Lähtö on ilmeisesti elokuun lopussa tai syyskuun alussa. Olen enää puoli vuotta Suomessa!

Tuntuu kovin hurjalta ajatukselta, että olisin vuoden (okei, 9 kuukautta) ihan itsekseni. En tietenkään yksin tai yksinäinen, mutta ilman sitä samaa tukiverkostoa, joka täällä Suomessa on puhelinsoiton, puolen tunnin ajomatkan tai sängyn toisessa päässä.

Samaan aikaan tunnen jo nyt ikävää ja yksinäisyyttä, mutta kasvavaa innostusta siitä, että saan olla itsekseni. Vain minä, ja minun ajatukseni. Hämmentävää.