Absurdism

Huomenna mennään.

Pakkailut on suunnilleen mallillaan.

Puhelinliittymä on vaihdettu sopivampaan.

Sukulaisille, kavereille ja tutuille on sanottu heihei.

It's time to go.

Viikonloppu vietettiin suunnitelmien mukaan mökillä saaristossa ja nyt maanantaina olen tehnyt viimeisiä hankintoja, pakannut matkalaukkua ja soitellut muutamia puheluita. En oikeen vieläkään sisäistä sitä, että vuorokauden kuluttua olen jo ihan jossain muualla, tekemässä ihan jotain muuta kuin pers koti-asioita.

Toisaalta, muuttuuko se arki sitten kuitenkaan kovasti? Edelleen on koulua ja vapaata, olen yhteyksissä sukulaisiin ja kavereihin ja teen omia juttuja. Olen koko kesän palloillut ristiriitaisin fiiliksin tän vaihdon ympärillä. Se on vain/jopa 4 kuukautta. Käytössä on kuitenkin/pelkästään monenmoista tekniikkaa. Aiheesta saa revittyä irti melko monia vastakkain asetteluja.

Jännittyneimpänä odotan host-perheen tapaamista. Millaisessa maailmassa ihminen muka voi vain muuttaa toisen perheen asuntoon parin sähköpostin jälkeen? Ja voiko niiden muutaman lauseen perusteella saada ensivaikutelman ihmisestä, joka viestejä on kirjoittanut? Onko lopputulos kuitenkin shokki?

Pohdinko taas liikaa? Oh yes.

 Saako neljän kuukauden aikana tulla ikävä asioita, joista niin kovasti pitää? Vai pitäisikö vain suunnata kaikki energia uuteen ja ihmeelliseen ja ennen kokemattomaan? Tykkään tummasta leivästä, saunasta, suosikki mukista ja meidän kodista. Meillä on ihana koti ja mulle tulee varmasti ikävä kaikkea kotoiluun liittyvää. Ja kyllähän se on sallittua. Miksen muka voisi olla vähän harmissani samalla, kun olen todella innoissani? Kai jännitys ja innostus mahtuvat samaan hetkeen?

Eniten odotan asioita, joita Suomessa ei voi kokea. Halloween. Kiitospäivä. Niagaran putoukset. Toronto. (New York?) Olen aina nauttinut hirveästi siitä, että pääsen kokemaan arjesta poikkeavia hetkiä ja paikkoja.  Siitä, että aina on jotain uutta opittavaa ja nähtävää. Katuja, joita pitkin ei ole vielä kävellyt. Sitä fiilistä, että en pelkästään selviä tai pärjää vaan osaan todella toimia muuallakin.

Mitenköhän tästä saisi vielä sekavamman tekstin? Pelkkää tajunnan virtaa ollut tähän asti ainakin. Toisaalta en haluaisi jättää kaikkea ihanaa, kivaa ja kotoisaa tänne (vaikka tiedän että ne odottavat ja pääsen pesiytymään taas heti joulukuussa), mutta toisaalta en myöskään millään jaksaisi odottaa näitä muutamia tunteja, että nousen ilmaan ja kohti Pohjois-Amerikkaa. Tätä vaihtoa on nyt puuhattuu niin pitkään, etten jaksa enää odottaa. Kotisohvalla nysväily on ihanaa ja puuduttavaa, enkä millään jaksa odottaa että pääsen lähtemään, jotta voin tulla takaisin. 

Tästä tulee mahtavin syksy ikinä, ja samalla hukun ikävään.


Farewell Finland.

Lähdössä

Kesä alkaa tosissaan olla ohi ja koneeseen asteleminen yhä lähempänä.

Monet muutkin samalta vuosikurssilta lähtevät näinä päivinä ja viikkoina omiin seikkailuihinsa ympäri maailmaa, ja läksiäisrumba pyörii jo vinhasti. Torstaina oli pienimuotoiset yhdistetyt tuparit +  Kanada läksiäiset mulle ja luokkakaverille. Tänään on saman Kanada-kaverin omat pippalot ja meillä työporukan kesken mun ja toisen työntekijän läksiäiset, ja ensi keskiviikkona vielä kahden luokkakaverin kekkerit.

Kaveri lähtee ihan toiselle puolelle Kanadaa, Kamloopsiin, British Columbiaan. Hän lähtee jo parin päivän päästä kun siellä koulut alkaa aikaisemmin. Pohdittiin kovasti mukaan otettavien kenkäparien määrää, ja päädyttiin onnenumeroon 7. Voihan paikan päältä ostaa sitten lisää...

Ystävältä saatu läksiäiskimppu Kanadan (ja Itävallan) väreissä <3

 Työt on nyt ohi (en laske huomista neljän tunnin vuoroa enää ollenkaan), avaimet palautettu ja kaappi tyhjennetty. Seuraavan kerran palkka juoksee vuonna 2014. Fiilis on samaan aikaan helpottunut, vapautunut, iloinen ja hämmentynyt. Olen kuitenkin melkein viiden vuoden ajan tehnyt aina töitä koulun ohessa, ja nyt mulla onkin yht'äkkiä jokainen viikonloppu vapaa. Hullua. Ei sen puoleen ettenkö saisi niitä vapaita käytettyä.

Ensi viikko on viimeinen kokonainen Suomessa, lähtöön on siis enää 10 päivää. Koitan nähdä sukulaisia, kavereita ja tuttuja, sekä hoitaa viimeisiä juoksevia asioita. Tänään piti käydä kirpparilla, muttei oikein huvita lähteä tuonne sateeseen polkemaan.

Toiselta kaverilta suojelusenkeli mukaan matkaan

Olen ihan hirveän innoissani mun host-perheestä! Kyselin hiukan heidän allergioistaan, jotta tiedän mitä karkkeja/suklaita sinne sopii viedä. Heiltä tuli puolestaan tiedusteluja mun värimieltymyksistä huoneen sisustamisen suhteen :) Kysyttiin myös pidänkö enemmän "duvetista" vai "comforterista" ja vaikka googlailin ja käytin sanakirjaa, niin en oikein päässyt selvyytään näiden kahden erosta. (Sanakirjan mukaan toinen on täkki ja toinen on peitto.) Pyysinv alitsemaan sen, josta on heille jatkossa enemmän hyötyä.

En myöskään malttanut olla kysymättä, josko perh juhlii Halloweenia ja Kiitospäivää. Ilokseni pääsen nauttimaan molemmista juhlista! Juuri tämän takia olen niin innoissani perhemajoituksesta. Sitä pääsee mielestäni paremmin mukaan oikeaan paikalliseen arki- ja juhlaelämään, kun asuu ja elää perheessä. Lapset tuovat vielä oman lisäyksensä siihen elämän syvyyteen.

Ja jotteivät suomen kieli tai makuelämykset pääsisi unohtumaan

Enkä nyt oikein tiedä mitä tässä muuta selittelisi. Puolitoista viikkoa ei niin pelkkää odotusta, ja sitten olen viimeine matkalla. Pakkohan tästä on innoissaan olla, mitä sitä turhaan murehtimaan.


Whii!!

Saalistamassa

3 viikkoa lähtöön. Sitä ennen pitää ehtiä tekemään kaikkia kivoja Suomi-asioita, joista yhtenä tärkeimpänä on mökkeily saaristossa. Viimeksi olin mökillä joskus toukokuussa, enkä voi käsittää miten ei muka olla sen jälkeen ehditty kertaakaan tuolla käymään.

Asia kuitenkin korjaantuu nyt loppukesästä, kun mennään vielä mun lähtöä edeltäväksi viikonlopuksi perheen kesken tuonne saareen. 

Säät suosi lauantaina, jolloin oli oikea 10 pisteen mökkipäivä! Käytiin mustikassa, läheisessä kylässä kääntymässä, syötiin lettuja, ongittiin, uitiin ja saunottiin. Ihan parasta. Kotiin tuotiin viitisen litraa mustikoita (äiti lupas vaihtokaupan - saan vadelmia häneltä mustikoita vastaan!) ja sopivan vähän sieniä. Savustettuja ahvenia syötiin mökillä, mutta annettiin ylijääneet sedän ja serkkujen mukaan.

Kanada-asiat ovat edenneet sipivalla tahdilla. Mulla on nyt "kotiosoite" tiedossa ja googlemapsista kyylättyäni olen ihan haltioissani! Asujaimisto on alle 3 kilometrin päässä koulusta, erään puiston reunalla ja Peterborough'n keskustaan on viitisen kilometriä. Odotan jo ihan fiiliksissä uusia lenkkipolkuja ja maisemia!

Collegeni on siitä kiva, että International Student Services järjestää kyydin Toronton lentokentältä kaupunkiin, kun saavun maahan. Tuntuu tosi hyvältä, ettei 24 tunnin valvomisen ja 16 tunnin matkustamisen jälkeen tarvitse kuluttaa enää hirveästi enempää energiaa siihen, että koittaa taistella itsensä julkisilla perille opiskelukaupunkiin. Bussi vie mut kotiovelle asti ja host-vanhemmat (tai vuokranantajat?) lupasivat odotella mua vielä niinkin myöhään kuin 1-2 aamuyöllä.

Pääkallomarja

En oikein vielä tiedä miten kutsuisin sitä perhettä, jonka luota vuokraan huoneen vaihdon ajaksi. Vuokranantajat tuntuu jotenkin todella kylmältä nimitykseltä, kun sähköpostien välityksellä olen saanut varsinkin perheen äidistä todella sydämellisen kuvan ja vakaasti uskon heidänkin hakevan "enemmän" kuin vain vuokralaista. Ja kuitenkaan en tiedä onko host-perhekään oikea sana. Koska niin paljon kuin haluankin oppia tuntemaan Kanadalaista elämänmenoa en tahdo kuitenkaan olla sidottu perheen suunnitelmiin ja aikatauluihin, vaan mikäli haluan lähteä esim. Ottawaan en aio kysellä keneltäkään lupaa siihen.

Juuri tämän huolenpito-aspektin takia en osaa aivan sulattamatta käytää host-sanaa. Olisivatko perheen 10- ja 7-vuotiaat lapset host-sisko ja -veli, vaikka ikäeroa vanhimmankin kanssa on yli 10 vuotta? Ja vaikken kaipaakaan erityistä hoivaa en tahtoisi olla myöskään omassa kopissani majaileva aave, vaan haluan osallistua ruokapöytäkeskusteluihin, tavata ihmisiä ja käydä yhdessä ruokakaupassa. Miettikää, mikä kokemus Halloween tai Thanksgiving on, kun sen pääsee kokemaan paikallisen perheen kanssa! (Elättelen ihan hurjia unelmia trick or treat -kierroksesta lasten kanssa, vaikken ole edes varma onko se pelkästään amerikkalainen perinne.)

 Haluankohan mä taas liikaa? Todennäköisesti kyllä. Olen kuitenkin täysin vakuuttunut siitä, että tämä perhe on just oikea paikka mulle. Aluksi pelkäsin perheen etsivän au pair -tyyppistä henkilöä, kun lapset olivat äidin e-mailin mukaan olleet kovin pettyneitä erään aiemman ulkomaalaisen opiskelijan peruttua tulonsa perheeseen. Rehellisyys maan perii, vai miten se menee. Kerroin ilman yhtään korulausetta näistä ajatuksistani ja omista toiveistani, ja täydellisin mahdollinen vastaus teki mut todella onnelliseksi.

"We welcome you to be part of our family while you are with us, but we also want you to know that we understand you need your own time and space, and you will have that. I have already explained to our children that when you come you will have lots of studying and they will need to be quiet and considerate! I hope this helps...if you have any more questions, let me know :) We would love to host you in our home, and I think you would fit in very well!!"

I'm so happy!

Mukavasti aasinsiltaa pitkin päästäänkin sitten pohtimaan, mitä veisin perhelle kiitokseksi ja tuliaisiksi? Muutamia nettisivuja, -keskusteluita ja blogeja lukeneena en viisastunut saati inspiroitunut ollenkaan. Joka paikka on täynnä marimekkoa, Pentikiä, Kalevala-korua ja Fazeria. (Okei, Fazeria aion kyllä viedä.) Kuulostaa kovin tyyriiltä ja "turhalta". Ennen kuin mentiin Venäjälle vuosia sitten, meille kerrottiin, ettei perheelle kannata viedä mitään Iittalan tai marimekon juttuja, koska lasi on heille vain lasia ja kangas vain kangasta. Olen ottanut tämän tietyllä tavalla ohjeeksi jokaiselle matkalle, ellen ole etukäteen tiennyt hostien pitävän designista ja suomalaisista tuotteista.

660g!!! Mikke onki.

Tällä hetkellä tuliais-listalla ovatkin vain Tatun ja Patun This is Finland -kirja (must-vieminen minne tahansa maailmalle), ne fazerin suklaat (ainakin perus-sinistä ja geishaa) sekä mummin kutomat villasukat koko perheelle. Jos tietäisin varmaksi lasten pitävän esimerkiksi Muumeista tai Angry Birdseistä, voisin viedä myös kyseisiä tuotteita, mutta turha krääsän kuljettaminen maasta toiseen sotii hirveästi omia arvojani vastaan. Pyytäisinkö äitiä tekemään saaristolaisleipää? Se painaa. Veisinkö pyyhkeitä tai muita sauna/kylpytuotteita? Liian intiimiä. Suomi-avaimenperiä? Turhaa ja hölmöä. Valokuvakirja Suomesta? Google kertoo. 

Odottelen hyvien ideoiden tipahtavan taivaalta tässä parin viikon sisällä. Samalla odottelen päätöstä luottokortin myöntämisestä tai hylkäämisestä. Forexilla pitää käydä vaihtamassa rahaa ja hankia mahdollisesti toinen adapteri+muuntaja. Ja tietysti pitää miettiä eväät mukaan lennoille. Jostain tyhmästä syystä IcelandAir ja Air Canada eivät halua ruokkia minua, enkä yleensä ole välittänyt lentokenttien ruokatarjonnasta. Vesi on tietysti hankittava jokapaikasta erikseen, mutta ruisleipää syön viimeiseen asti!

Töitä on jäljellä viikko (+ yksi mahdollinen sunnuntaivuoro), jonka jälkeen voinkin sitten pelkästään panikoida ja miettiä kauhuskenaarioita siitä, miten koko homma menee pieleen ja minut lähetetään laukkuineni Kanadan rajalta omakustanteisesti takaisin Suomeen. Tai jotain. 

Ei siis auta kuin nautiskella tämän kesän viimeisistä viikoista!